Joka aamu kun avaan silmäni, näen mielessäni pienen pojan jolla ei ole merkkivaatteita tai trendikästä geelillä muotoiltua tötterötukkaa, mutta sillä lapsella on sydämessään jotain todella harvinaista. Rohkeus.

Kun näin pojan ensimmäistä kertaa, hän oli todennäköisimmin kävelemässä koulusta kotiin. Aluksi en kiinnittänyt lapseen sen enempää huomiota. Jatkoin työpuhelua autossani istuen, kunnes pihalta alkoi kuulua huutoa. Lopetin puhelun ja huomasin kahden hieman vanhemman pojan vievän pienemmältään pipon, heittäen jotain ihan muuta kuin viimeisintä designia olevan päähineen katuojaan ja yllättävän lopun aluksi repivät repusta koulukirjat pitkin syksyn kurastamaa K-marketin pihaa.

Päätin nousta autosta. En kuitenkaan tavatakseni kouluaikojeni traumaattisen ja myöhemmin dramaattisen huvittavan suhtautumiseni kirjoihin, vaan laittamaan kiusaajat kuriin. Vääntäydyin ylös kuljettajanjakkaralta, mutta ennen kuin ehdin tehdä tai sanoa mitään, pikkusoturi oli jo ehtinyt kilauttamaan toista kiusaajaa terävällä potkulla laskeutumattomien kiveksien kohdalle oleville mitättömille kulkusille ja toinen istui katuojassa pikkutaistelijan pipon vieressä, kuin jo valmiina noutamaan sen takaisin omistajalleen.

Tilanteesta äimistyneenä pysäytin pikkuruisen Chuck Norrisin ja kysäisin:

”Jaahas, mites hurisee? Tiedätkö, että tuollainen käytös voi pahentaa tilannetta, etkä sinä voi jokaista kiusaajaa mukiloida, vaikka maailma onkin paska paikka. Pitäisikö keksiä muita keinoja?”

Johon pikkusoturi: ”Minä yritän, mutta kun kukaan muu ei tee mitään.”

Salaa olin hyvilläni, ehkä juuri siksi omat muistoni ja pelkoni heräsivät henkiin. Tiesin ja tiedän vieläkin, että ne ryömivät lapsuudestani yhä uudestaan korvieni väliin, ihan sieltä metrikaksikymmentäsenttimetriä lyhyen sängyn alta asti.

 

äiti sanoi aina

”älä välitä”

isä hoki väliin

”lyö takaisin”

 

 kuuntelin

otin

opikseni

 

 löin aina ensin

en välittänyt

 

Tämä kauan sitten kirjoittamani runoelman pätkä mielessäni kurvaan autollani pari päivää myöhemmin saman kaupan pihaan ja näen pikkusoturin kävelevän ulos kaupasta kiusaajien istuessa aidalla kuin odottaen jotain.

”Onnea matkaan ystäväni! Näytä niille, jos ne edes harkitsevat jotain!”  

tokaisen itsekseni, huomattavasti vanhempana, mutta vain hieman aikuisempana, kuin tuo uskoni oikeudenmukaisuuteen palauttanut pieni suuri idolini.

Minä en puutu siihen miten ihmiset lapsiaan kasvattavat, varsinkin kun sama meno jatkuu työpaikoilla, illanvietoissa, harrastuksissa tai missä ikinä liikunkin, mutta väistämättä tulee mieleen: ”Mikä vittu näitä idiootteja ihmisiä riivaa.” Sanovat sitä aina aluksi hauskaksi kettuiluksi, mutta minäpä kerron totuuden.

”Kun kuppi on täynnä, siihen ei välttämättä mahdu enää yhtään tippaa lisää, vaikka viimeinen pisara ei olisikaan ensimmäistä ihmeellisempi.”

Ja juuri sinä ”kukkahattuinen” ihminen, joka rakastat kaikkea etusormi ojossa, pyydän lukemaan vuodatukseni loppuun asti, vaikka tiedän sinulla olevan sen jälkeenkin mielipiteestäni poikkeavaa sanottavaa. Kiitos, mutta uskon mieluummin ”Chuck-poikaa”.

Se miten itse tartun tähän voi olla mielestäsi naiiviutta. Se, etten tarttuisi olisi minun mielestäni välinpitämättömyyttä. Teen kiusaamisesta lopun tästä eteenpäin heti alkuun ja ehkä juntti tajuaa jättää seuraavan uhrinsa rauhaan ja olen pelastanut jonkun vähän vähemmän rohkean ihmisen päivän.

Sinä päätät oletko taistelija vai pelkuri, eikä aina tarvitse turvautua väkivaltaan, nokkeluus iskee takaisin aina pahemmin kuin nyrkki. Tämän ajatuksen hihittäjille kerron, että itse olen mieluummin taistelija, jolle nauretaan kuin jatkuvasta höpötyksestä huolimatta mitään sanomaton pelkuri.

Tänä aamuna kun aukaisin silmäni, näin jälleen mielessäni pienen sankarini.  Olen varma, että ilta tulee jokaiselle kiusaajalle. Lapselle, nuorelle, aikuiselle ja sitä vanhemmalle lapselle.

Jatkaisin vielä muutamalla sanalla, mutta olen varma että kustannustoimittajani poistaisi niistä jokaisen. Tyydyn vain kertomaan, että jos omatuntosi tämän luettuasi kolkuttelee ovellasi, sinun ei tietenkään tarvitse avata. Eihän kiusaaja omalletunnolleen uskalla avata, mutta ennen kuin käyt nukkumaan, ehkä sinun olisi hyvä tarkistaa, etten minä odota sänkysi alla kuin ”SE” Stephen Kingin Pennywise -klovni.

Jos et löydä omia pelkojasi sieltä tai korviesi välistä, vielä joku päivä nyt pieni, mutta sisukas ”Chuck Norris” kasvaa ja näyttää kaikille miten maailma pelastetaan.

”Onnea matkaan pieni ystäväni!”