Vuosi oli 2014. Kolmen ja puolen kuukauden, niin henkisesti kuin fyysisestikin jaksamisen äärirajoille vienyt, asumusero päättyi ja samalla loppui lähes kahdeksan vuoden parisuhde elämäni rakkauden kanssa. Luulin olevani pohjalla, viimeisinä viikkoina suhteessamme esiintyi entistä suurempaa etäisyyttä, läheisyyden kaipuun vähentymistä sekä muutenkin outoa käytöstä entisen avopuolisoni puolelta.

Sain kuitenkin huomata toisen puhelinta salaa tutkiessani, selvyyttä käytökselle etsiessäni, että kaivo jonka pohjalla luulin riutuvani, kyvyttömänä edes nousemaan pystyyn, olikin vielä paljon syvempi ja pimeämpi kuin olin kuvitellut.

Viimeiset kaksi viikonloppua, jotka olin itse ollut muualla, sitä olikin viihdytty vieraissa lakanoissa ja kaikki viimeaikainen toiminta kävi yhtäkkiä enemmän järkeen. Se ei silti auttanut mitenkään, koska halusin tämän suhteen onnistuvan enemmän kuin minkään muun asian elämässäni. Annoin sille ja sen pelastamiselle kaiken mitä itsestäni lähti – turhaan, koska olin yksin toiveineni ja unelmineni.

Näin siis kolmenkympin kynnyksellä, minut sysättiin vastoin tahtoani takaisin vapaille markkinoille, aloittamaan kokonaan alusta sen oikean etsintää.

Ihmistä, jonka kanssa voisin olla oma itseni ja jakaa elämän ilot ja surut. Ihmistä, jonka kanssa saisin keskustella, nauraa ja itkeä, matkustaa ja nähdä maailmaa. Ihmistä jonka kanssa saattaisin nauttia yhtä lailla leppoisista arki-illoista kotisohvalla. Joku, jonka kanssa pystyisin rakentamaan yhteisen kodin ja perustamaan perheen, toteuttamaan unelmani joka minulla on ollut jo pienestä asti. Tästäkin unelmasta olin ollut valmis luopumaan, kun suhteen epäkohtia puidessa esitettiin, ettei toinen koskaan lapsia sittenkään halua. Totesin asiaa monelta kantilta pohdittuani, että fine, meillä on niin mahtavaa yhdessä, matkustellessa jne, etten pidä tämänkaltaista vaihtoehtoa yhtään mahdottomana, tai epätyydyttävänä tulevaisuudennäkymänä.

Eipä auttanut sekään kompromissi, vaan siinä oltiin yksin ja rikkinäisenä, sekaisin ja vihaisena siitä, miksi näin piti käydä juuri minulle.

Aloittaessani seurustelun olin 22-vuotias, naisista oli jonkun verran hetkellisiä kokemuksia, mutta keskustelun avaaminen täysin tuntemattoman daamin kanssa oli vaikeaa. Vaikka muuten olenkin hyvin sanavalmis ja sosiaalinen.

Niinpä tein kuten suurin osa miehistä; vedin pääni täyteen viinaa, painuin tanssilattialle heilumaan ja katsomaan, josko joku lämpiäisi lähentely-yrityksilleni ilman turhaa keskustelunavausta.

Ai hitto kun hävettää näin jälkeenpäin muistellessa, mutta vielä ihmeempi oli se tosiasia, että tämäkin taktiikka toimi kuitenkin aika ajoin.

Olin täysin tyytyväinen suhteessani, enkä ollut kokenut siitä tai elämästäni yleisestikään puuttuvan mitään. Ainoa ajatusleikki oli  ollut, että miten mahtaisin vapailla markkinoilla nykyään, kun olin täysin eri ihminen kuin viimeksi sinkkuna ollessani. Kaikki vuodet suhteessa olivat muuttaneet minua paljon, suurimmaksi osaksi vain parempaan suuntaan. Oli tullut lisää elämänkokemusta, itsevarmuutta, pukeutumisen päälle ymmärtämistä ja positiivista elämänasennetta. Olin jakanut elämäni ja arkeni naisen kanssa, oppien valtavasti uutta tästä kiehtovasta sukupuolesta. Olin viimein herännyt myös ikääntymiseeni ja haluun pitää huolta itsestäni, aloittanut salilla käymisen ja tuloksiakin oli tullut mukavasti. Olin mukavassa kunnossa, vaikka aina olen hoikka ollutkin, niin nyt olin kuitenkin mennyt paljon atleettisempaan suuntaan. Olin luonnollisesti saanut paljon harjoitusta ja taitoja myös makuuhuoneen puolella. Niitä oli tullut omatoimisesti hiottua hyvinkin paljon, eteenkin loppua kohden, kun toisen haluttomuus aiheutti ongelmia – olin ollut valmis kääntämään kaikki kivet tämänkin ongelman nujertamiseksi.

”Miten siis tämä uusi minä iskisi sinkkuna muille neidoille?” oli ajatusleikki, jota aina silloin tällöin leikkimielisesti pyörittelin, kuitenkaan mitään sellaista todella harkitsematta.

No, nyt oltiin siinä tilanteessa, että ajatusleikistä oli tullut totisinta totta, halusinpa sitä tai en. Eron jälkeiset viikot ovat vielä nykyäänkin todella paksun usvan peitossa. Majailin kaverillani, koska entiseen yhteiseen kotiin palaaminen tuntui ylivoimaiselta. Kaikki illat ryypättiin ja manattiin naisia, aamulla mentiin normaalisti seiskaksi töihin –  hoidettiin hommat ja jatkettiin mallasjuomien kumoamista. Kolmantena iltana viskipäissäni surua ja kiukkua täynnä laitoin viestiä eräälle neidolle, joka oli aina vaikuttanut hyvin mielenkiintoiselta, mutta en varattuna miehenä asiaa enempää ajatellut. Sovittiinkin hieman yllättäen kahvittelusta heti seuraavaan päivänä.

Treffit menivät paremmin kuin kumpikaan kuvitteli, kipinät lentelivät joka suuntaan ja hänen luokseen sitten ilta päättyikin.

Siellä tulikin sitten vietettyä melkein kaikki yöt seuraavan viiden viikon ajan, kunnes kaikki se käsittelemätön ahdistus ja sekavuus puskivat ensihuuman läpi. Pahasti tulehtuneen haavan päälle lätkäisty laastari petti lopullisesti. Pahinta asiasta teki sen, että itselle ero merkitsi kasvaneen ahdistuksen helpotusta, toiselle puukkoa rintaan ja orastavan rakkauden kuolemaa. Tein hänestä ensimmäisen monista sivullisista uhreista, tässä surullisessa oman itseni uudelleen löytämis- ja kokoamisprosessissa.

Seuraavina viikkoina päädyin tämän pidempiaikaisen eksäni kanssa jonkin tyyppiseen on/off/vapaaseen suhteeseen. Sellaiseen, jossa itse unelmoin kokoajan yhteen paluusta ja asioiden korjaantumisesta, toisen osapuolen motiiveja en osaa vielä nykyäänkään sanoa varmaksi. Pettymykset seurasivat toisiaan, kun homma jumitti ihan samalla tavoin kuin asumuseron aikanakin. Kun yöpaikkani viikonloppuina evättiin, reagoin kylmästi ottamalla sen jostain muualta.

Samassa sekoilussa kävin läpi lähes kaikki eksäni viehättävänä pitämäni kaverit, jotka kyllä yllättävän helposti kutsuivat illan päätteeksi luokseen.

Se saattoi johtua siitä, että olin monien silmissä hyvinkin aviomiesmateriaalia, samaa mieltä oli kyllä eksänikin, mutta jokin hänellä silti tökki vastaan.

Tämä vaihe tuli rumaan päätökseensä, kun eksäni ilmoitti ihastuneensa ja halusi aloittaa suhteen, naisen kanssa.

Hän oli tullut siihen tulokseen, että kun ei minun kanssani saanut hommaa toimimaan, niin ei se sitten toimisi kenenkään miehen kanssa. Tämä asia ei sinällään tullut yllätyksenä, olin ollut hänen bi-seksuaalisuudestaan kyllä tietoinen, koskaan siitä mitään 2-1 kokeilua kostumatta.. Itseasiassa eroon johtanut pettäminenkään ei  ollut tapahtunut miehen kanssa.

Tämä ilmoitus oli tuolloin tavallaan itselle helpotus, sillä minkä sille saatoin että minulla on väärät osat alapäässä. Tämän asian kanssa saatoin elää, koska se kävi järkeen ja selitti parhaiten sitä mihin en aiemmin ollut löytänyt vastausta: miten niin kokonaisvaltaisesti onnellinen ja hyvä suhteemme oli mennyt niin äkisti pieleen. Tässä kohtaa tiemme siis lopullisesti erosivat ja oli pakko alkaa katsoa tulevaan. Ei ajatus vieläkään tuntunut miellyttävältä, mutta viimein ”Some kind of closure” oli tullut eteen, ja saatoin viimein jatkaa eteenpäin.

Kaivoin puhelimen taskustani ja siirryin Google Play-kauppaan latamaan monen tuttuni hehkuttaman deittailusovellus Tinderin.

Tästä alkoi hyvin mielenkiintoinen ja tapahtuma- ja kokemusrikas matka deittailun uuteen aikakauteen, oli lähes vuosikymmen siitä kun viimeksi näillä vesillä seilannut. Vaikutti siltä että kaikki näillä oli muuttunut, mutta niin oli se nuori miehenalkukin, ja kohta nähtiin kumpi veti pidemmän korren..

Tämä oli alku tarinalleni, täysin uudelle elämälleni sekä kaikelle uskomattomalle ja mahtavalle mitä sen on pitänyt sisällään.

Rakasta Nightwishiä lainatakseni, tämä oli se meikäläisen End of an Era, uuden alku ja vanhan loppu. Itseasiassa erään Tindermatchini ansiota on, että jaan kanssanne nyt tätä uutta vaihetta elämästäni, osa kerrallaan. Tarinoita Tinderin maailmasta riittää useammallekin kuukaudelle ja lisää tulee kokoajan, ehkä jopa tänään, tämän kirjoituksen tallennettuani. 😉

Varsinainen viimeinen kappale on vielä auki, mutta toivon että löydän sille onnellisen lopun siihen mennessä, kun pääsemme menneiden vuosien tapahtumista nykypäivään asti.

Riku