Eilen sain  kokea jälleen yhden hämmentävän hetken niin äitinä, kuin myös sosiaalisen median käyttäjänä; minä olen pudonnut kärryiltä. Digikärryiltä. Olen pitänyt itseäni aika aktiivisena somettajana, käytän edelleen Facebookia, päivittäiseen yhteydenpitoon Whatsappia ja tietysti päiväkirjamaisesti Instagramia. Hetken kokeilin myös Snapchatia, diginatiivien kesken snäppiä, josta someosaamiseni saikin ensimmäisen kolauksen – en osannut käyttää sitä. Poistin Snäpin, ja latasin tilalle Pirkka-sovelluksen. Mutta eiliseen!

Kävimme esikoisen (kolmosluokkalainen) ja samanikäisen kummityttömme kanssa seuraavan keskustelun

-Mä en oikein tajuu-uu (pitkä u, kuuluu diginatiivien perussanastoon), et miks kaikki on aina musikälleis niiku tällei?

Hiljaisuus.

-Ai missä?

-Musikälleis.

-Musikaaleissa?

-Ei ku musikälleis.

Ehkä kuulin väärin, ajattelin, enkä viitsinyt kysyä mikä on musikälli. Yritin kuitata koko asian hölmistyneellä olankohautuksella. Ja sitten se alkoi.

-Eksä tiä mikä on musikälli? Miten noloo-oo! (Pitkä o, kuuluu myös sanavarastoon).

No, nyt tiedän. Googletin (kvg, kuuluu sanavarastoon). Osaan minäkin sentään jotain. Kyseessä on uusi sosiaalisen median alusta, ja nuorison keskuudessa ilmeisen suosittu sellainen – maaliskuussa sillä on ollut käyttäjiä jo yli 130 miljoonaa. Ja minä en ollut edes kuullut tästä. Someosaamiseni koki jälleen iskun. Sitten tietysti heräsi äidillinen puoli: Mikä sen ikäraja on? Millainen se on, onko se niin kuin Instagram jossa kaikki näkee ja sedät katsoo ja tulee ja vie pakettiautolla Venäjälle ihmiskauppatavaraksi? Pyysin tyttöjä näyttämään miten sovellus toimii. Ja tytöthän näytti.

Musical.Lyn idea tiivistettynä on, että käyttäjät tekevät lipsyncaten omia lyhyitä, max 15 sec. musiikkivideoita kuvaten itseään. Käytännössä siis selfie goes video. Musiikin voi valita itse, videolla voi tanssia, ja videon voi jakaa ystävien tai vaikka kaikkien 130 miljoonan käyttäjän kanssa – tai olla jakamatta. Suomen suosituimmilla kanavilla on yli 150 000 seuraajaa. Sanomattakin lienee selvää, että tämä on yksi tulolähde lisää diginatiivipolven aktiivisomettajille jotka tienaa elantonsa, ja vähän päällekin, tällä uuden ajan julkisuudella. Pakko twerkkaa että saa fyrkkaa.

Ensireaktioni oli tyrmistynyt. Miten typerää! (Erehdyin Instagramiin katsomaan suosituimpia musicallyja, jotka poikkeuksetta ovat hyvin nuorten tyttöjen tekemiä, ja siellä on kuulkaa meikkiä, paljettia ja paljasta pintaa!) Googletin lisää, ja keskustelupalstoilla moni tuntuu olevan sitä mieltä että tällaiset somealustat on vain hyvä asia – ne lisäävät luovuutta ja itsevarmuutta. Jokainen saa olla oman elämänsä stara. Vaikka joka päivä, sen 15 sekuntia.

Ja nyt, arvon äidit ja isät, pärisyttäkää rumpuja, laittakaa fanfaarit soimaan.. ratatatatatatatatatatatata….

Se on täällä. Hetki, kun me voimme sanoa: silloin kun minä olin nuori.

Silloin kun minä olin nuori, jokainen kolmasluokkalainen sai käteensä nokkahuilun, ja sillä soitettiin Edelweissiä ja Ostakaa makkaraa. Sitä helkutin melukeppiä soitettiin päivällä koulussa, ja iltaisin kotona, paitsi että ei soitettu vaan juostiin se huilu suussa sisaruksia karkuun kunnes pää kopsahti keittiönpöytään ja huilu repi kitalakeen verta vuotavan haavan. Se opetti luovuutta, ainakin äidille joka mietti miten saa verenvuodon nielusta tyrehtymään.  Mutta se myös opetti. Ei ole tarvinnut sen koommin kokeilla sprinttiä  nokkahuilu suussa.

Kun minä seuraan lasteni menoa digipyörän kyydissä josta itse olen selvästi jo putoamassa jossain määrin pois, en voi olla miettimättä jääkö tämän ajan lapset ruutua tuijottaessa vaille niitä kokemuksia jotka kantapään kautta opettaa mitä elämässä kannattaa tehdä ja mitä ei? Pärjääkö muuttuvassa maailmassa sillä että osaa laittaa tuhansien tykkäysten sisältöä sosiaaliseen mediaan samalla kun luulee että peruna kasvaa puussa ja selfiet on luovuutta? Ei ne nimittäin ole – sisällön tuottaminen sosiaaliseen mediaan on diginatiiveille yhtä arkinen asia kuin hampaidenpesu. Tämä meidän tulee vanhempina hyväksyä – olemmehan itse tämän maailman heille luoneet.

Tässä hetkessä en ole huolissani lasten sosiaalisen median taidoista – olen huolissani siitä, oppivatko nämä lapset ajoissa tai ollenkaan, että kuuma hella polttaa, pesemätön liesi on paloturvallisuusriski ja että aikuisten elämä on vastuineen ja velvollisuuksineen kaikkea muuta kuin selfieitä ja tubetusta? Lipsync ei riitä meriitiksi ansioluetteloon.

Nyt jos koskaan, meidän tulee tarjota lapsille aitoja kokemuksia. Mennä metsään, sytyttää nuotio, paistaa makkaraa, soittaa Edelweissiä nokkahuilulla, rakentaa kouluihin takaisin seinät ja laittaa lapset tekemään kädentöitä. Nyt jos koskaan, lapsemme tarvitsevat opastusta elämän perustaitoihin; ruuanlaittoon, kodin kunnossapitoon, talouden ja raha-asioiden järkevään hoitamiseen ja sosiaalisiin taitoihin niin koulussa kuin sen ulkopuolella.

Ehkäpä kokeilen tänään tehdä lapsen kanssa tuollaisen musicallyn. Kunhan kuoritaan perunat ensin.