Aikaisemmin viikolla eräs ystäväni kertoi sen. Eräs hänen ystävänsä oli kysynyt minusta ja suhteestani Enkeli-Elisaan. Kysymys on tuttu. Törmään siihen jatkuvasti mitä erikoisemmissa yhteyksissä. Kirjoittaessani facebookiin jotain, se on vahvasti läsnä. Oli se sitten koiraryhmä, oman kaupungin paikallisryhmä, ihan mikä vain. Kysyinpä marsujen hoidosta, koirien kasvatuksesta tai lapsen syntymäpäivien järjestämisestä, joku keksii kysyä sen.

Oletko sä se sama Minttu Vettenterä, joka kirjoitti sen Enkeli-Elisan?

Avatessasi tämän blogin, saatoit kysyä mielessäsi samaa. Siksi ajattelin vastata siihen näin ensimmäisenä.

Kyllä. Olen se sama Minttu Vettenterä. Kysymys viihdyttää minua joka kerran yhtä paljon, koska omaan ainutkertaisen nimen. On siis vaikea lähteä sanomaan, että ei kun se oli joku toinen. Enkä edes halua. Kyllä. Enkeli-Elisa – tai oikeammin kirjani Jonakin päivänä kadutta – on pala historiaani. Pala polkua, joka on johtanut tähän. Jos voisin kelata aikaa taaksepäin, tekisin varmasti jotain asioita toisin, mutta kuten me kaikki tiedämme – jälkiviisaus on se paras viisaus.

En. Toisaalta mitä tarkemmin asiaa mietin, sitä taipuvaisempi olen sanomaan, että ei, en olekaan. Kyllä, olen sama Minttu Vettenterä, mutta olenko ihmisenä ollenkaan sama? Vaikka monesti väitetään muuta, me ihmiset saatamme muuttua. Enkeli-Elisa ilmestyi toukokuussa 2012 (kyllä, siitä on kohta viisi vuotta aikaa). Jos mietin mitä elämässäni on tapahtunut sen jälkeen, sitä on aika paljon.

En ole tästä juurikaan julkisesti puhunut, koska uskon tietäväni mitä ihmiset ajattelevat. Että sain juuri sen mitä ansaitsinkin. Ja jossain määrin uskon kai itsekin samoin. Enkeli-Elisan kohuissa hakeuduin syksyllä 2012 psykiatriseen hoitoon. Minua on pidetty aina vahvana, selviytyjänä, mutta minun pääni ei kestänyt sitä minkä ihan itse potkaisin liikkeelle.

Yritin selvitä sen kanssa. Yritin jatkaa eteenpäin, vaikka sitten väkisin. Pelivaraa tähän kaikkeen antoi se, että nuorin lapseni syntyi marraskuussa 2012. Oli pari vuotta aikaa, jolloin saattoi perustella asioita sillä, että on vauva. Kesällä 2015 olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, että työkykyni kyseenalaistettiin. Kävin työkykyä arvioivassa ryhmässä, jonka lopputulos oli: ”Et sä oikein työkykyinen ole”. Tätä seurasivat laajat psykologiset tutkimukset keväällä 2016, joissa todettiin vakavia ongelmia muistissa ja työnohjauksessa. Kesäkuussa sain käteen ensimmäisen sairauslomapaperin.

Sairauslomapaperissa oli eräs äärimmäisen merkityksellinen asia. Olin kymmenvuotiaasta asti tähdännyt yhteen asiaan. Halusin olla kirjailija. Ensimmäinen kirjani ilmestyi 2009, mutta siitä lähtien olin paininut sen kysymyksen kanssa, että olenko kirjailija oikeasti, koska suurin osa kirjoistani on ilmestynyt omakustanteena. Nyt se kuitenkin luki siinä. Sairauslomapaperissa ammatin kohdalla luki: ”Kirjailija”. Minut oli todettu kyvyttömäksi tekemään sitä mitä olin lähes koko elämäni halunnut tehdä. Psykologin sanat olivat aika karmaisevat: ”Jos vaatisin sinua kirjoittamaan, sitä voitaisiin pitää ihmisen kiduttamisena”.

Keväällä 2015 sairastuin alopeciaan, joka iski minulle poikkeuksellisen rankkana. Menetin hiukseni parissa kuukaudessa, loput karvat hävisivät kokonaan siinä yhdessä kesässä. Jotenkin se tuntuu aivan kuin olevan huutomerkki sille, etten ole enää se sama ihminen. En tunnista itseäni sen aikaisista kuvista – enkä tosin oikein peilistäkään. Eivätkä tunnista juuri muutkaan.

Sairastuin. Menetin työkykyni. Siinä sivussa testailin mitä on elää vähän erilaisempaa perhe- ja ihmissuhde elämää. Yritin asettua asumaan uudelle paikkakunnalle (kehnolla menestyksellä). Katsoin lasten kasvavan, riemuitsin heidän saavutuksistaan ja samalla kysyin, että onko minusta edes tähän? Kasvattamaan heistä hyviä ja tasapainoisia aikuisia. Kaikesta tästä huolimatta olisin taipuvainen sanomaan, että kaikkein eniten minua muutti yksi pieni paristo. Se, jonka nuorin lapseni nieli syyskuussa 2016. Viikot Tampereella teho-osastolla. Oppitunnit siitä, ettei sairaan lapsen kanssa asiat olekaan niin yksinkertaisia vaan joudut taistelemaan. Täysin uusi tunne sanalle väsymys.

Olen Minttu Vettenterä, mutta olen muuttunut vuodesta 2012. Tämä blogi lähtee nyt liikkeelle ajatuksesta siitä, että mitä mahtuu seuraavaan viiteen vuoteen. En jaksa enää olla se ihminen, jonka päähän sattuu aina, kun täytyy keskittyä. En halua olla se ihminen, joka ei pysty tekemään työtään. Haluan haastaa, tulla haastetuksi. Haluan uskoa kuuteen mahdottomaan asiaan joka aamu.

Haluan luoda niistä tavoitelistan, joka toteutuu tai on toteutumatta – niin kai tavoitteilla on tapana.

 

Minttu