Tunnehuuruissa ei ikinä pitäisi sanoa tai tehdä mitään. Ei ainakaan julkaista mitään nettiin. Poisto-ominaisuutta ei oikeasti ole. Se on ohjelmoijien luoma harha. Minkä kerran laitat nettiin, et saa sitä sieltä pois ikinä. Minä tiedän tämän kaiken. Silti aion tehdä niin juuri nyt.

Tänä iltana tarvoin koirien kanssa pimeällä ja märällä pellolla. Siinä kävellessä mieleni täytti ajatus – nyt, nyt on sopiva aika tehdä tälle kaikelle jotain.

Olemme asuneet Riihimäellä vuodesta 2011. Koko tänä aikana olen tutustunut noin kouralliseen ihmisiä, enkä juurikaan omaa sellaisia ystäviä, joille voisi ex-tempore heittää ajatuksen: ”Sopiiks, että mä tuun iltateelle?” tai ”Lähdeks lenkille?” Eteenkin tuo jälkimmäinen rasittaa. Rakastan koiriani, joiden kanssa lenkkeilen päivittäin, mutta se olisi ihan hitsin verran kivempaa, jos olisi seurana muutakin kuin neljä hysteerisesti häntäänsä heiluttavaa elikkoa.

Näinpä päädyin kirjoittamaan Riihimäki-ryhmään eräänlaisen seuranhakuilmoituksen. Koirat, pokemonit ja hiekkalaatikko mainittu. Jopa Hukkis mainittu. Tekstin kirjoittaminen ei ollut helppoa. Tiedän, että sen näkee moni sellainen, joka tunnistaa minut muutenkin kauppareissulla, mutta ei koskaan sano mitään. Tiedän, että sen näkevät naapurit, lasten kaverit jne. Tuntuu nololta myöntää, että kyllä – minä tunnen itseni yksinäiseksi Riihimäellä. Kyllä, aina ajoittain kaipaisin elämääni jotakuta, joka tykkäisi lenkittää koirien lisäksi leppoisaa omistajaa ja joskus vaikka juoda kupin teetä ja kuunnella mitä hullulla on tänään sanottavana.

Ja niin. Niin minä kirjoitin tekstini ja julkaisin sen jokseenkin kauhusta kankeana. Meni pitkä tovi ennen kuin teksti sai ensimmäisen kommenttinsa – ja toisen – ja kolmannen. Luin niitä kauhusta kankeina. Kukaan ei luvannut mitään maailmaamullistavaa, mutta… Sitten se tuli.

Voin sanoa, että se on aivan sama mihin aiheeseen omalla nimelläni ja naamallani netissä kommentoin, sieltä löytyy se joku, joka huutaa Enkeli-Elisaa, mollaa parhaansa mukaan ja esittää näkemyksiä, jotka eivät vieläpä yleensä kohtaa millään muotoa todellisuuden kanssa. (Niin. Olemme asuneet Riihimäellä huhtikuusta 2011. Olen aloittanut Enkeli-Elisa-projektin elokuussa 2011. Kohu elettiin kesällä 2012. Olisitko uskonut, että siitä on jo yli viisi vuotta?)

Mä tiedän, että nyt taas joku huutaa sitä m:llä alkavaa sanaa. Joku taas sanoo, että itsepähän on soppansa keittänyt. Niin olenkin, mutta silti välillä tekee mieli kysyä, että mikä on tarpeeksi? Jos murhasta saa 12 vuoden tuomion, paljonko on minun kakkuni? Ei tarvitse vastata. Tiedän. Näiden tiettyjen ihmisten kohdalla se on elinkautinen.

Ja arvatkaapa vain miksi minä en ole pystynyt löytämään kuudessa vuodessa sitä omaa viiteryhmääni Riihimäeltä? Se liittyy Enkeli-Elisaan, mutta ei sillä tavoin kuin kirjoittaja sitä ajatteli.

Ei vain ole helppoa asettaa itseään uudelleen ja uudelleen alttiiksi sille, että löytyy se synnitön, joka heittää ensimmäisen (tai viidennensadannen) kiven.