Monesti kuulen kysymyksen, että millaista oli tulla nuorena äidiksi. Totta tosiaan mulla ja mun tyttärellä on ikäeroa kolmea kuukautta vajaa 17 vuotta. Se ei ollu helppoa olla se nuori odottava, vielä yläastetta käyvä tuleva äiti. Ei se helpottanu vielä moneen vuoteen mimmin syntymän jälkeenkään. Josko kertoisin niistä vuosista vähän tarkemmin. Tarinan mun menneisyydestä.

Tarina on kertomus siitä mitä olen joutunut kokemaan ja käymään läpi ollakseni äiti, ollakseni se ihminen, joka mä nyt tänään olen. Tän kirjoittaminen ja julkaiseminen ei ole mikään easy juttu.

12 vuotta sitten eräs nuori nainen, teinityttö, minä, huomasin odottavani lasta. Luoja miten pelottavaa. Vielä teini ja pitäis astua äidin saappaisiin tai tehdä ratkaisu abortista. Tyttö, joka yritti oppia tuntemaan itseään ja sopeutumaan teini-iän tuomiin muutoksiin, joutukin miettimään tulevaisuuttaan. Tulevaisuutta, joka vaikuttais loppuelämään. Tyttö ajatteli, ettei vois olla vielä äiti. Eihän niin nuori osais lasta hoitaa.

Raskaus kuitenkin toi mukanaan äidinvaistot ja raskauden keskeytys alko tuntua täysin mahdottomalta. Omaa lihaa ja verta kasvo sisällä. Siellä oli pieni ihme. Ei siitä voinu luopua. Vauva sai siis tulla.

Raskaus alko hiljalleen näkyä. Samalla alkoivat myös näkyä ne epäilevät katseet, ne syyttävät ilmeet ja ne sanat..ne sanat joita aikuiset ihmiset sanoivat nuorelle, tulevalle, pelokkaalle äidille. ”Miten noin nuori voisi olla äiti?” ”Taidettu hölmöillä vaan kännissä!”. Ei, raskaus ei johtunut kännistä. Se johtui toisistaan välittävien nuorten hormoneista ja vahingosta, jossa ehkäisy ei kestänyt. Oli vaikeeta ja pelottavaa jo itsessään olla raskaana niin nuorena, eikä tilannetta auttanu kyllä yhtään toisten ennakkoluulot ja syyttely. Ihmisten, jotka eivät edes tienneet kuka olin, mitä jouduin kokemaan ja mitä olin tuntenut lapseni isää kohtaan. Ajattelin näyttäväni kaikille! En välittäis muiden puheista. Musta tulis hyvä äiti ja sillä selvä!

Raskausaika oli hetkittäin aivan kamalaa, kun vartalo muutti muotoaan aikuisen naisen malliin. Kasvava vatsa, raskausarvet ja maitoa rinnoista. Jos teiniyden tuomat muutokset jo voi tuntua 16 vuotiaasta vaikeelta, niin entäs raskauden tuomat muutokset. Ne tuntuu jo aikuisesta ensiodottajastaki hurjalta. Itsetunnon kanssa sai tehdä töitä joka päivä.

Mulla kävi onni. Mun äiti oli mun tukena ja aivan mieletön tuki olikin. Parempaa ei vois toivoa. Äiti. Sydän paikallaan. Se kuunteli, se intoili mun kanssa ja otti sen isän roolin mun rinnalla, kun lapsen isää ei kuvioissa ollu. Onko tuommosia äitejä kovin paljoa olemassa? En usko. Kaikki kunnioitus äidille vielä näin 12 vuoden jälkeenki. Se jopa taisteli mun puolesta alatiesynnytystä vastaan. Pelasti mun hengen, synnytyksessä olleen kätilön sanoja lainaten. Se onkin sitten jo toinen tarina. Jätettäköön se tästä nyt pois.

Aurinkoisena elokuisena päivänä maailmaan syntyi keisarileikkauksella kaunis pieni tyttö, minun ihmeeni. Kympin tyttö, kertoi heräämöstä osastolle kuskaava hoitaja. Vaikka mua pelotti ja kaikki oli uutta, rakastin tuota pientä mimmiä aivan suunnattomasti ensi hetkestä lähtien. Lupasin suojella kaikelta maailman pahuudelta, huolehtia omasta aarteestani niin hyvin kuin voin.

Raskauden aikana herkkä nuoren naisen itsetunto oli kuitenki romutettu. Koin kaikkien arvostelevan minua, jotkut tekivät sitä jopa ääneen. Varottivat äitiäni ”Vielä tyttö jää hoidettavakseks, ei tosta tytöstä oo äidiks!”. Heikko itsetuntosena aloin itsekin uskoa muiden puheisiin. Tein kuitenki parhaani, vaikka muiden läsnäollessa en uskaltanut kuitenkaan ottaa edes syliin omaa lastani. Äitini siis hoiti kodin ulkopuolella paljon tuota pientä ihmettäni.

Aikaa kulu. Monien vuosien ajan sain kokea syrjintää. Osa ystävistänikin hylkäsivät. Tavallaan ymmärrän. Ihan eri elämäntilanteet. Parhaimmat ystävät onneks jäi ja ne on mun elämässä edelleen.

Muutettuani kaksin lapsen kanssa, naapurit katsoivat nenän vartta pitkin ja selkäni takana kuiskittiin. Olin nuori ja minulla oli tatuointeja, värjätyt hiukset ja pukeuduin hyvinkin nuorekkaasti sekä meikkasin enemmän. Hiekkalaatikon reunalla kuulin takanani kuiskuttelevat äidit. Ne kuiskivat musta. En uskaltanu mennä enää hiekkalaatikolle lapsen kanssa. Niinä kertoina, kun menin, jouduin tsemppaamaan itseäni aivan älyttömästi..

Huolehdin lapsestani niin hyvin kuin vain äiti lapsestaan huolehtia voi. Annoin tuolle kauniille tyttärelleni kaiken rakkauteni ja kaiken minkä vaan voin antaa. Samaan aikaan yritin kehittää romuttunutta itsetuntoa, jotta voisin kasvattaa lapsenikin arvostamaan itseään ja olemaan juuri sellanen kuin on. Ajattelin, että vielä tulee päivä, jolloin kaikki olis helpompaa. Kunhan vaan ikää tulis ja kasvotkin aikuistuisivat. Helppoa ei ollu. Meni useita iltoja, öitä jolloin istuin lapseni sängyn vieressä itkien. Mietin miksi noin ihanasta ihmeestä jouduin maksamaan niin kovan hinnan. Toki lapseni oli tärkeä ja arvokas mulle, mutta olinko tosiaan ansainnu tän kaiken vaan siks, että olin nuori?

Olin kuitenki oikeassa, se päivä tuli, jolloin helpotti. Ei suinkaan siksi, että ulkopuoliset olisivat hyväksyviä tai suvaitsevia. Näen niitä katseita ja koen sitä syrjintää edelleen tyttäreni ollessa jo 12 vuotias koululaien, yläasteen kynnyksellä. Se päivä tuli, koska jouduin kulkemaan niin kivikkoisen tien. Se tie vahvisti mua. Sitä tietä kulkiessani opin paljon elämästä, opin arvostamaan itseäni. Itsetunto vahvistu. Nykyään en jaksa enää välittää muiden mielipiteistä tai asenteista. Pitäkööt mielipiteensä ja asenteensa. Niiden ongelma.

Tein oikein sillon teininä, tuolla ihanalla aurinkoisella tytöllä on ollu tarkotus tässä elämässä. Mun elämässä. Sen tarkotus oli kasvattaa mua, jotta osaisin nähdä maailman toisenlaisin silmin. 16 vuotiaasta turhamaisesta tytöstä kasvoi toisia kunnioittava, itsestään ja perheestään huolta pitävä äiti. En kadu päivääkään elämässäni, olen ylpeä ja onnellinen tyttärestäni ja kiitollinen elämästäni kaikkine kivikkoineen!

Tuosta neidistä on kasvanu ihan huikee persoona. Kunnioittaa muita, puolustaa heikompia ja arvostaa mua äitinä. Ei suostu edes pitämään mua Natsimutsina, vaikka toisinaan koen itseni sellaseks. Se arvostaa sitä mitä mä sen eteen teen. Uskomaton 12 vuotias.

Matka jatkuu vielä, mutta minä sen mukana entistä vahvempana! Ei oo päivääkään, etteikö tuo neiti mulle jotain opettais. Jos ei muuta, ni joka päivä havahtuu kuinka on voinu saada aikaan jotain tuommosta kaikesta menneisyydestä huolimatta.

Toivon, ettei kukaan meistä tuomitse ketään vain ulkonäön perusteella. Me emme voi ikinä ulkonäön perusteella tietää millaisen matkan kukakin on kokenut! Kiitos, jos luit tämän loppuun! Ja isompi kiitos, jos hymyilet sille nuorelle äidille hiekkalaatikon reunalla. Se yksi hymy voi merkitä hänelle enemmän kuin arvaatkaan. Sitä hymyä minäkin olisin kaivannut!