”Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään! Jos sä kuulet, mun huudon. Melun alle jääneen. Se on viimeinen viesti ja mitä jäljellä on. Katoaaaaaaa mun hätähuutoooooo!”

Lainaan Toni Virtasen kertosäettä Brädin kappaleesta, koska se kertoo samasta aiheesta kuin mistä minä nyt haluan teille kertoa. Astun sisään kasvavan tytön elämään, matkaan aikuisuuteen. Astun jonkun muun saappaisiin. Nyt jo aikuisen naisen. Olkoon tyttö, nainen, nimeltään Eeva.

 Eeva oli pieni tyttö täynnä elämää ja hänen pellavaiset hiuksensa yhdistettynä kirkkaisiin silmiin saivat huoneen loistamaan minne ikinä hän menikin. Eeva ei ollut kuin muut. Hän oli vilkas. Hän oli kekseliäs. Mielikuvitus aivan uskomaton. Aina kertomassa tarinoita mielikuvitusmaailmastaan. Loistava tulevaisuus edessä. Vielä pienet saappaat jalassa vesilätäkössä.

 Koulutaipale oli alkamassa. Kuinka kovasti jännittääkään. Ei tule uni. Eka koulupäivä, jännää. Onkohan siellä kavereita? Millaisia opettajia? Apua.

 Eeva astuu koulun porteista sisään täynnä intoa, ja pieni reppu selässä näyttää suurelta. Kuin se painaisi tyttöä kasaan. Tomerin askelin Eeva astelee kohti lapsia, tulevia tovereita. Kivi lentää olkapäähän. Auh. Nauru raikaa selän takana. Ei naurata. Ainakaan Eevaa. Toinen. Se lensi suoraan päähän. Eeva katsoo taakseen. Poikalauma, käsissään kourallinen hiekkaa. No kiva.

Viimein piinaava koulupäivä on ohi. Saldo, ei vielä kavereita. Ehkä huomenna. Ehkä pojat ei enää kiusaakaan. Uni ei tule. Jännittää. Olisiko pitänyt kertoa äidille ja isälle. Ei niitä parane huolestuttaa. Parempi olla hiljaa. Kyllä pojat lopettaa. Kerron opettajalle, se auttaa.

”Onpas ruma reppu. Kuinka sä kehtaat käyttää sitä?” Kuuluu Eevan takaa taaimmaisesta pulpetista. Toka koulupäivä. Miksi minä? Miettii Eeva nieleskellen kyyneliään. Parempi kertoa opettajalle jo tänään. ”Kultapieni. Kyllä se siitä muuttuu vielä iloksi. Olet vain välittämättä, niin ne lopettavat kyllä”.

Monen monta koulupäivää, monta ikävää lausetta, kaadettuja pulpetteja, kiviä kengissä ja kasapäin harmia. Ei se lopu. Jatkuu vaan. Nyt kiusaa jo tytötkin. Mikä mussa on vikana? Oonko mä erilainen? Jotenkin tyhmä. Ei, Eeva ei ole tyhmä. Hän on viisas pieni tyttö, joka haluaisi vaan rauhan ja opiskella. Ja edes yhden kaverin.

Äiti ja isä tietää jo. Ne soitti opettajalle. Ehkä se siitä vielä. Ei ne loputtomiin jaksa. Opettaja lupas puhua niille. Ne lupas lopettaa.

”Vasikka! Itkit opettajalle.” ”Ootko vähän tyhmä?” ”” Sut pitäs hakata.” Kuuluu monipäisestä joukosta. Ei se lopu. Kuinka tekeekään kipeää. Jos sulkeutuis omaan maailmaan. Astuis mielikuvituselämään ja leikkis, et ois jossain muualla. Siitä tuli Eevalle tapa. Kuvitella itsensä pois tilanteesta. Sillä se yritti selvitä.

Eevaa kiusattiin vuosia. Ala-asteen pulpetista yläasteen pulpetille asti. Kiusaajat vaan vaihtuivat välissä. Niitä kavereita ei koskaan tullut. Kiusaajia sitäkin enemmän.

Eevan itsetunnosta ei ollut jäljellä enää ripettäkään. Pala palalta se oli vuodatettu peruskoulussa kiusaajien toimesta. Kiusaaminen vaikutti Eevan käytökseen. Ei ollut kuin muut. Erilainen.

Vuosia myöhemmin Eeva istuu sängyllään puhelin kädessään. Hän löysi somesta ryhmän. Josko täältä löytyisi kavereita. Edes yksi. Jolle voisi jutella. Kertoa kaikesta.

Eeva tykkää kokata, hän leipoo. Kauniita kakkuja, leivoksia. Upeita luomuksia. Onneksi puhelimessa on hyvä kamera. Ne voi kuvata, jakaa someen. ”Haeks sä lehmä jotain huomioo noilla sun kuvillas? Rumia ne on.” ”Huomio huora. Miks ne pitää jakaa tänne? Pitäisit omana tietonas vaan.” ”Kävin sun profiilissa. Oot aika säälittävän näkönen.” Kommentit riipaisevat syvältä. Ei niitä pitäis uskoa.

”Painuisit vittuu jo somesta. Ei sua täällä kaivata.” ”Tappasit ittes. Ei jäis kukaan kaipaamaan. Tänäkin iltana julmat kommentit viilsivät suoraan Eevan sydämeen. Kyynel silmäkulmassa. Uni ei tule. Onkohan mussa oikeesti jotain vikaa. Oonks mä ruma. Miks ne on mulle niin ilkeitä. Niihin ajatuksiin Eeva päättää iltansa. Itkien.

Vuodet ovat vieneet Eevalta elämänilon. Sen loiston silmissä. Kaunis pieni iloinen tyttö on enää hauras muisto. Peilin edessä seisoo nainen, joka pelkää maailmaa. Silmänaluset mustat, kun ei uni tule. Masennus, saanut hymyn huulilta. Kukaan ei auta. Ei ole enää äitiä ja isää, jotka puhuisivat opettajalle. On vain some, paha maailma. Julmat kommentit.

Se ei lopu tänään. Ei huomenna. Loppuisi, jos ei sinne mitään kirjottaisi. Miksi pitäisi olla kirjottamatta? Miksi kiusaajat saavat jatkaa, maahan poljettu Eeva ei? Eevallakin on oikeus julkaista.

Sinnikäs. Se kuvaa Eevaa. Eeva sulkee puhelimen ja asettaa pöydälleen. Huomenna teen oikein hienon kakun ja julkaisen siitä kuvan. Ehkä ne sitten ei kommentoisi rumasti. Jos sitten saisin kaverin. Edes yhden. Hän sulkee silmänsä. Josko uni tulisi.

Mietimmekö me koskaan kommentoidessamme toisen kuvia ja päivityksiä millaisissa saappaissa vastaanottaja kävelee? Kuinka maahan poljettu ja kiusattu se toinen ruudun ääressä on? Vaikuttiko ehkä se vuosia jatkunut kiusaaminen käytökseen somessa? Ehkä ruudun takaa löytyykin huomiota hakeva sinnikäs kiusattu, joka haluaisi edes tänään olla suosittu. Olla pidetty. Sellainen kuin muut.

Sanotaan, pitää ottaa vastaan negatiivistakin, jos julkaisee. Jos ei kestä, ei julkaise. Ei sen kuulu niin mennä. Ei kiusaamista ja ikävää kommenttia puolusteta noin. Jokaisella on oikeus julkaista. Jokaisella on myös velvollisuus kunnioittaa toista, olla ihminen ihmiselle.

Nyt pyydän. Ole edes sinä, ihminen ihmiselle. Jos ei ole hyvää sanottavaa, älä sano. Ole hiljaa. Muista, että siellä ruudun takana voisit olla myös sinä. Eevan saappaissa.