Muurien suojissa

Joona oli rauhallinen ja kaikkien kaveri, eikä ärhennellyt turhista. Kellään ei ollut mitään pahaa sanottavaa ja työelämässäkin hän oli edennyt korkealle, esimiesasemaan. Joona ja Emilia yrittivät saada lasta. Perheenlisäys ei siis ollut yllätys, kun tuli tieto, että Emilia on raskaana. Kaikki oli loistavasti, elämä hymyili.

Lauantaisena lokakuun aamuna Emilia ihmetteli, kun ei Joona ollutkaan tullut kotiin illanvietosta. Ei yhtään Joonan tapaista. Päivä eteni iltapäivään, ei vieläkään mitään tietoa. Mihin ihmeeseen Joona olisi voinut mennä? Ei tämä ollut ikinä hävinnyt sanomatta mitään. Emilia soitti läpi kaverit, mutta kukaan ei kertonut mitään. Kukaan ei kuulemma tiennyt Joonasta. Ei auttanut, kuin odottaa.

Sunnuntaina iltapäivällä Emilia istui vanhempiensa kahvipöydässä kyyneleet silmissään, kädet täristen. Mitä, jos Joona ei palaisikaan koskaan? Miten hän pärjäisi vauvan kanssa yksin? Puhelimen soittoääni keskeytti mietteet, sai sydämen pomppaamaan kurkkuun. ”Rakas, mä en pääse hetkeen kotiin. Anteeks. Mä tein jotain mitä en voi ikinä unohtaa. Tapoin miehen. Mulla vaan sumeni. Yritin hillitä itteäni. En voi jutella kauaa. Laitan sulle kirjeen, kun voin ja yritän soittaa taas. Älä vihaa mua.” Emilia ei osannut sanoa mitään. Maailma romahti. Miten Joona saattoi tehdä mitään sellaista. Ei Joona ollut sellainen! Hän yritti aina puhua kaiken ja selvittää riidat rauhallisesti, puhumalla.

Monta yötä meni itkien, päivät sumussa ja kaikki tuntuu tyhjältä. Sen Emilia oli päättänyt, ettei aio hylätä Joonaa.Hän aikoi seistä vierellä ja kestää kaiken. Helppo tie se ei tulisi olemaan, ikävä musersi jo nyt, vasta viikon erossa olon jälkeen. Edessä olisi vielä monia kuukausia.

Yhteydenpito onnistui pääsääntöisesti kirjeiden välityksellä. Postilaatikolla ravaamisesta alkoi tulla harrastus. Joka päivä ja monia kertoja päivässä. Se pettymys niinä päivinä, kun kirjettä ei tullutkaan, oli kamala. Sydän murtui joka ikinen kerta. Ne päivät, kun Emilia sai kirjeen…hänen sydämensä murtui silloinkin. Kirjeistä pystyi lukemaan rivien välistä sen, miten Joona kärsi. Oli kamalaa tietää, että toisella on paha olla, muttei voinut lohduttaa. Sen kohtalokkaan illan jälkeen Joona ja Emilia eivät olleet saaneet koskettaa toisiaan kertaakaan. Kumpikin kertoi kirjeissään toisen kosketuksen kaipuusta, hajoittavasta kaipuusta.

Ikävä toisen iholle oli kova ja tuskaa lisäsi tieto siitä, ettei Joona pääsisi pitkiin aikoihin kotiin. Aikaa oli kulunut ja tuomio selvillä. Puolitoista vuotta. Se oli pitkä aika olla erossa omasta miehestään.

Ikävää ja tuskaa ei helpottanut se, että odotettu raskaus meni kesken. Iltaisin suru musersi rinnan alla ja sänky oli kylmä. Kukaan ei enää jaksanut kuunnella, osa läheisistä oli tuominnut Emilian ja Joonan. Emilia kuulemma oli tyhmä, kun jäi odottamaan. Etenki nyt, kun lähteminen oli helppo, kun kerran vauvaakaan ei ollut tulossa. Ei, lähteminen ei todellakaan ollut helppoa, se oli mahdotonta. Emilialla oli vain tunne, että hän ei voisi luovuttaa, ja Joonan vierellä olisi se oikea paikka. Jonain päivänä kuitenkin helpottaisi, kun Joona pääsisi pois. He voisivat jatkaa jälleen normaalia elämää.

Emilia yllättyi siitä, kuinka moni ihminen tuomitsi ja piti Joonaa sen illan perusteella raivohulluna sekopäänä. Se rauhallinen Joona joka ei suutu helpolla. Raívohullu? Toinen mies oli käynyt Joonan päälle, kuristanut ja huutanut aikovansa tappaa Joonan. Mitä siinä tilanteessa saattoi tehdä? Pakokeinoa ei löytynyt. Lattialta löytyi veitsi ja Joona iski sillä miestä rintaan. Mies kuoli sairaalassa saamiinsa vammoihin. Moni olisi voinut uhattuna toimia samoin. Joten miksi tuomita Joona siksi, että tämä y puolusti omaa henkeään, koska koki tulevan lapsensa tarvitsevan isää.

Joskus vielä tulee se päivä, että ikävä ja muistot tästä ajasta ovat mennyttä, eikä enää tarvitse selitellä kenellekään, missä Joona on. Jonain päivänä Emilian ei tarvitse enää nukahtaa kyyneleet silmissään ja tuska rinnassaan. Puolitoista vuotta ja elämä helpottaa. Ikävä väistyy kyllä, nyt täytyy vaan taistella.

Niilo ja Joona saivat kummatkin osakseen tuomitsemista. Mielestäni ketään ei voi ulkopuolinen tuomita. Koskaan ei voi tietää mikä se tarina oikeasti on. Tässä olivat vain Niilon ja Joonan tarinat. Todellisuudessa niitä tarinoita on paljon. Jokainen niistä on erilainen. Tuntematta ihmistä, tietämättä millaisen elämän kukin on elänyt, meillä ei ole oikeutta tuomita. Me emme voi tietää mikä, tai mitkä asiat on vaikuttaneet siihen mitä valintoja ja polkuja toinen on tehnyt ja kulkenut. Ulkopuolisen silmin tilanne voi tuntua hurjalta, ja toki omalla tavallaan ollakin sitä, mutta silti kenelläkään ei ole oikeutta tuomita toisen tekoja ja valintoja, jos et ole siellä oikeudessa jakamassa niitä tuomioita. Siviilinä sitä oikeutta ei kuitenkaan ole. Jokainen eläköön elämänsä ja tehköön valintansa sen mukaan miltä sillä hetkellä tuntuu. Tässä tarinassa Joona teki yhden virheen selvitäkseen itse hengissä, ja kärsii siitä tuomion. Sovittaa tekonsa. Niilo koki haluavansa auttaa muita. Tunsi pystyvänsä siihen. Perhe odotti kotona. Kaikilla ei odota. Meillä on täällä asiat hyvin. Niin on Niilon ja Vilmankin perheellä nyt.